karjala

 

 

Toinen maailmansota syttyi Saksan hyökättyä Puolaan 1.9.1939. Neuvostoliitto vaati Suomelta Suomenlahden suuria saaria, osaa Karjalankannaksesta ja osaa Petsamosta. Suomea vaadittiin vuokraamaan Hanko. Vastineeksi Suomelle luvattiin Itä-Karjalasta aluekorvauksia.

Suomi kieltäytyi alueluovutuksista. Talvisota alkoi Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen 30.11.1939. Talvisodan kiivaimmat taistelut käytiin Karjalankannaksella ja Laatokan pohjoispuolella. Sota ajoi rajapitäjien asukkaat evakkoon. Suojärven itäisimpien kylien asukkaita joutui sotavangeiksi ja osa heistä menehtyi vankeusmatkalla.

Sota päättyi 13.3.1940 Moskovan rauhaan.

Rauhassa Neuvostoliitto sai Kannaksen, Laatokan Karjalan ja Suomenlahden ulkosaaret. Suomi joutui vuokraamaan Neuvostoliitolle Hangon ympäristöineen.

Luovutettujen alueiden asukkaat siirtyivät uuden rajan länsipuolelle. Evakkojen asuttamiseksi eduskunta sääti pika-asutus- ja korvauslait.

Jatkosota keskeytti lakien toteuttamisen.

Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22.6.1941. Suomen oli vaikea pysyä puolueettomana, koska Suomen Lapissa oli saksalaisia joukkoja ja Hangon vuokra-alueella neuvostojoukkoja. Suomen pääministeri totesi 25.6. maan olevan sodassa Neuvostoliiton pommitettua Suomea.

Neuvostoarmeijaa sitoi sota Saksaa vastaan toisella rintamalla. Suomi valloitti talvisodassa menetetyn Karjalan takaisin syksyllä 1941 ja eteni Saksan tukemana vanhan rajan yli Itä-Karjalaan. Kesään 1944 mennessä noin 70 % evakoista palasi sodan hävittämille tiloilleen. Alkoi valtaisa jälleenrakennustyö. Neuvostoliitto liittoutui Englannin, Ranskan ja USA:n kanssa. Kesäkuussa 1944 NL käynnisti Kannaksella suurhyökkäyksen valloittaakseen talvisodan rauhanteossa 13.3.1940 jo kertaalleen saamansa Karjalan ja tunkeutuakseen syvemmällekin Suomeen.

Heinäkuussa suomalaiset pysäyttivät Viipurin lähistöllä, Talin-Ihantalan tienhaarassa puna-armeijan ja saavuttivat torjuntavoiton. Välirauhassa 1944 ja Pariisin rauhassa 1947 raja Karjalassa palautui vuoden 1940 linjalle.

– Karjalaiset joutuivat jälleen jättämään kotinsa.

Suomi säilytti kuitenkin itsenäisyytensä eikä sitä miehitetty


 

 

Huoli KarjalastaSaksa yhdistyi ja Baltian maat itsenäistyivät uudelleen. Miksei Suomi voisi “yhdistyä”? Siksikö, että luovutettu Karjala kuului pienelle valtiolle, jolla ei ole samoja oikeuksia kuin suurvalloilla?

Teksti Alpo Rusi

Ranska menetti historiallisesti arvokkaan Elsass-Lothringenin ranskalais-saksalaisen sodan seurauksena 1871. “Siitä ei tule koskaan puhua, sitä pitää koko ajan ajatella”, Ranskassa tuli tavaksi sanoa.

Sama voisi päteä luovutettuun Suomen Karjalaan. Maakunnasta, joka on osa suomalaista identiteettiä, kulttuuria ja historiaa, ei voida luopua ainakaan ajatuksissa. Ennen sotia Karjala oli Suomen vilja-aitta, nyt se on kasvanut umpeen, rämettynyt. On syytä kantaa huolta Suomen Karjalan kohtalosta.

Kulttuurisesti ja historiallisesti Karjala jakautuu Itä-Karjalaan (Aunus ja Viena) sekä Laatokan ja Kannaksen varsinaiseen suomalaiseen Karjalaan. Karjalan tasavallassa asuu noin 800 000 ihmistä, joista ehkä 100 000-200 000 taitaa suomen kielen, vaikka eivät ole luovutetun alueen kantakarjalaista väestöä.

Suomi evakuoi 1944 yli 400 000 maakunnan kantakarjalaista asukasta. Evakuoinnilla viitattiin mahdollisuuteen, ettei oleskelu muualla kestäisi pitkään. “Evakko” oli oikeastaan pakolainen, vaikka sanaa vältettiin. Karjalaisethan siirtyivät paikasta toiseen oman maansa sisällä.

Sodan jälkeen suomalaiset odottivat, että pieniä maita kohdeltaisiin Pariisin rauhankonferenssissa oikeudenmukaisesti. Suomi ei kuitenkaan saanut oikeutta edes länsiliittoutuneiden piirissä. Stalinin poliittinen asema oli 1940-luvulla niin vahva, että länsimailla ei ollut voimaa Suomen kaltaisen rajamaan puolustamiseen.

Vain venäläiset
olivat tärkeitä

Suomessa on käyty keskustelua Karjalan palauttamisesta senkin jälkeen, kun huomattiin, että Pariisin rauhankonferenssi jäi tuloksettomaksi. Porkkalan vuokra-alueen palauttaminen 1955 lisäsi hetkeksi toiveikkuutta. Mikäli Neuvostoliitto oli valmis tarkistamaan toisen maailmansodan lopputulokseen liittyneitä aluejärjestelyjä, miksi Karjalaa ei voitaisi ottaa asialistalle.

Samoihin aikoihin 1954 Krimin niemimaa siirrettiin Venäjän yhteydestä Ukrainaan. Tarkoitus oli korostaa Venäjän ja Ukrainan veriveljeyttä. Stalinin aikana Krimin niemimaan alkuperäisväestö, tataarit, olivat joutuneet kärsimään. Koko kansa karkotettiin.

 

Krimin liittäminen Ukrainaan ei herättänyt protesteja, koska Neuvostoliiton sisällä hallinnolliset rajat olivat jokseenkin muodolliset. Krimin niemimaa oli liitetty Venäjän imperiumiin
Katariina II:n
valloitusten yhteydessä 1783. Tällöin käynnistettiin Sevastopolin laivastotukikohdan rakentaminen.

Vuonna 2000 Krimin niemimaa on Ukrainan valtion osa. Alueen väestö on etnisesti tataarien ja venäläisten sekoitus. Sevastopolin laivastotukikohdan asema on ollut kiistelty.

Krimin niemimaan kohtalo kuvasi hyvin “kansojen vankilan” arkea; miten Neuvostoliiton sisällä pienet kansat olivat johtajien pelinappuloita. Vain venäläisten asema oli tärkeä.

Presidentti
Boris Jeltsinin
perustaman demokraattisen Venäjän on kohdattava menneisyytensä. Sen suurin ongelma liittyy kansallisiin vähemmistöihin – ja rajoihin. Voimalla ei voida ratkoa näitä ongelmia ajautumatta menneisyyden vangiksi ja kansainvälisen yhteisön hyljeksityksi häiriköksi.

Kylmän sodan
loppuminen

Euroopan jaon purkauduttua 1990-luvun alussa rajakysymykset nousivat odotetusti keskustelun kohteeksi. Euroopan rajat oli moukaroitu panssareilla. Kun ideologinen vastakkainasettelu päättyi, kynti aura sen minkä miekka oli luonut: Saksa yhdistyi, baltit vapautuivat ja Tšekkoslovakia jakautui. Kaukasiassa ja Balkanilla uusien rajalinjojen vetäminen johti voiman käyttöön.

Jeltsinin kauden alussa Venäjän kansallisuusasiantuntijat näkivät, että maan tervehtyminen edellytti kansallisten vähemmistöjen aseman ja aluekysymysten realistista ratkaisemista. Tämä merkitsi vähemmistöjen autonomian tukemista, sekä eräissä tapauksissa itsenäisyyteen rohkaisemista.

Kysymys oli erityisen akuutti alueilla, joissa vähemmistöt olivat enemmistöjä venäläisväestöön verrattuna, kuten Tšetšeniassa ja Tatarstanissa. Suur-Venäjän yhtenäisyyttä ei voitaisi taata ilman voiman käyttöä. Vuonna 1998 murhatun kansanedustaja
Galina Starovoitovan
huoli on toteutumassa.

Toukokuussa 1994 presidentti Jeltsin nosti – ehkä tahtomattaan – esille kysymyksen luovutetun Karjalan asemasta, kun hän tuomitsi Stalinin hyökkäyksen Suomeen 1939. Näin demokraattisen Venäjän perustaja otti epäsuorasti kantaa sotien seurauksena syntyneiden rajojen legitimiteettiin.

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJ turvaa rajojen rauhanomaisen muuttamisen. Rajoista keskusteleminen kuuluu siten ETYJ:in periaatteiden mukaan eurooppalaisten oikeuksiin. Eurooppalaisen yhdentymisen oloissa rajojen merkitystä ei silti tulisi korostaa vanhassa geopoliittisessa tarkoituksessa. Integraatio merkitsee vuorovaikutusta, rajojen ylittämistä.

Karjala
vuonna 2000

Luovutettu Suomen Karjala kuuluu Venäjällä hallinnollisesti Leningradin oblastiin ja Karjalan Tasavaltaan. Se on erilaisten venäläisten intressien ristipaineessa. Karjalan nykyväestön piirissä autonomiahalu on heikentynyt. Tähän on voinut vaikuttaa sekin, että Suomessa on puhuttu väestön pakkosiirroista, mikäli luovutettu Suomen Karjala palautettaisiin historialliseen yhteyteensä.

Luovutetun Suomen Karjalan asema on uuden Venäjänkin oloissa pysynyt epämääräisenä. Karjala on taloudellinen takapajula, vaikka alueellisia eroja on. Pohjoisessa ja koillisessa tilanne on vaikea, jopa lohduton. Petroskoin, Sortavalan ja Laatokan alueilla näkyy enemmän valoa. Viipuri on raunioitumassa.

Kaikkea ei kuitenkaan voi panna Venäjän kontolle. Katulapsien hyväksikäyttö ja seksiturismi sekoittavat myös suomalaiset Venäjän sisäisiin vaikeuksiin.

Oman lukunsa muodostaa Pietarin metropolin asema ja heijastusvaikutukset luovutetun Suomen Karjalan alueelle. Koiviston öljyterminaalin rakentamispäätös on esimerkki tästä.

Mitä
tulevaisuudessa?

Karjalaa koskevassa kansalaiskeskustelussa on kaksi tasoa: vaatimukset rajojen tarkistuksista ja ehdotukset yhteistyön kehittämisestä Venäjän ja lähialueiden kanssa.

Karjalan kysymystä ei ratkota mielipidemittauksilla. On harkittava, miten tällaisia sotien seurauksena syntyneitä alueita, tosiasiallisia “ei kenenkään maita”, tulee ylipäätään arvioida.

Luovutetun Suomen Karjalan kysymys ei ole ainutlaatuinen. Saksa yhdistyi, Baltian maat itsenäistyivät uudelleen, miksei Suomi voisi “yhdistyä”? Vainko sen takia, että luovutettu Karjala on kuulunut pienelle valtiolle, jolle yleensäkään ei kuulu samoja oikeuksia kuin suurvalloille?

Suomen ei tule yksipuolisesti luopua oikeuksista, joita valtioilla on uudessa Euroopassa. Valtioiden välillä arvostetaan lujuutta ja periaatteellisuutta, ei periksiantamista. Samalla tulee kunnioittaa yhteisesti sovittuja periaatteita. Niihin kuuluu historian ongelmien sivistynyt arviointi. Oma historia, myös EU, velvoittavat suomalaisia olemaan lujia, kun on käsiteltävä Euroopan historian mustia aukkoja.

Venäjän johto on myöntänyt, että kylmän sodan aikana Suomea painostettiin; puhuminen maiden hyvistä suhteista oli siten pitkälle itsepetosta. Neuvostoliiton hajottua Suomen ja Venäjän suhteita on rakennettu uudelle pohjalle.

EU:n jäsenenä Suomi on raivannut tilaa unionin pohjoisen ulottuvuuden (PU) kehittämiselle. Viime syksynä Suomi sai ulottuvuuden kirjatuksi unionin yhteiseksi tavoitteeksi. Pohjoinen ulottuvuus on ainoa keino, jolla Venäjä pääsisi osallistumaan eurooppalaiseen yhdentymiseen “pohjoisen kautta”. Samalla Venäjän on kunnioitettava yhteisesti hyväksyttyjä periaatteita. Menneisyyden ongelmista vaikeneminen ei tarjoa kiertotietä tulevaisuuteen.

EU:n pohjoiseen ulottuvuuteen tulee luoda Karjalan jälleenrakentamisen ja hallinnollisen oikeudenmukaisuuden sisältöä. Suomen hallitus ei vaadi luovutettua Suomen Karjalaa takaisin, jos Venäjä ei ole valmis asiasta keskustelemaan. Mutta Suomessa ei myöskään hyväksytä asian käsittelyn päättämistä. Karjalan kehittäminen yhteistyövaraisesti vähentää alueeseen liittyvää epävarmuutta ja palvelee EU:n vakauspoliittisia päämääriä.

Kirjoittaja on VTT ja toimii EU:n Balkanin jälleenrakennusprojektissa Brysselissä. Syksyllä hän aloittaa Lapin yliopiston kansainvälisten suhteiden professorina.

 

Kaikkia Karjalan ongelmia ei voi panna Venäjän kontolle.

Käkisalmen keskustori. Laatokan seudulla tulevaisuus näyttää valoisammalta kuin pohjoisessa ja koillisessa Karjalassa.

 

Karjalan kannas on vartiopaikka,
Karjalan kannas on kaunein paikka
seisoa, kaatua, suuttua, surra,
vaan ei vierahan kakkua purra,
ei olla pajarin poikien orja,
vaan olla vapaa, suora ja sorja,
uskoi oikeuden voittavaan voimaan,
toivon tuomion torvia soimaan,
Karjalan kannas on teidän,
Karjalan kannas on meidän.

Eino Leinon runo “Karjalan kannas” 

Karjalan heimo syntyy

Karjalaisten heimo muodostui noin 700 jKr, jolloin elettiin viikinkien kulta-aikaa. Varsinainen karjalainen kulttuuri alkoi muovautua, kun Länsi-Suomesta alkoi muuttaa uudisasukkaita Karjalan kannakselle ja Laatokan luoteisrannikolle sulautuen itäsuomalaisen kantaväestön keskuuteen. Erinomaisten vesi- ja kauppareittien ansiosta Karjalassa elettiin 900-1300 -luvuilla nousukauden aikaa. Karjalan kukoistus perustui erityisesti lappalaisten pakkoverotukseen ja arvoturkisten hankintaan sekä myyntiin.Karjalaiset eivät muodostaneet yhtenäistä kansaa tai valtiota. Tärkeimmät asutusalueet kasvoivat itsenäisinä yksikköinä laajalla alueella. Asutuksen keskusalueita olivat Karjalan kannas, Viipurinlahden ympäristö, Laatokan pohjoisosan rannikkoseutu sekä Äänisjärven ympäristö. Suppeammat karjalaisten asutusalueet syntyivät Savoon, Pohjois-Pohjanmaalle ja Vienan rannikolle. Karjalaisten asutus- ja nautintaseutuja oli 1200- ja 1300-luvulla myös Pyhäjoen, Oulujoen, Iijoen, Kemijoen sekä Torniojoen varsilla.

 

Viipurin linna
Viipurin linna

Kahtia jakautunut Karjala

Suomea ja Karjalaa kohti eteni kaksi suurta taloudellista, uskonnollista ja sotilaallista voimaryhmittymää 1200-luvulla. Lännestä tulivat roomalais-katolisen ja idästä ortodoksisen kirkon vahvistamat liittoumat. Suomi oli Euroopan viimeisiä pakanallisia alueita roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon välissä. Roomalaiskatoliset ruotsalaiset tekivät ristiretken Karjalaan vuonna 1293 ja perustivat Viipurin linnan valtansa merkiksi. Karjalaiset olivat joutuneet Novgorodin (eli Venäjän) ruhtinas Dimitrin vallan alle 1270-luvulla, joten karjalaiset taistelivat ortodoksisten novgorodilaisten rinnalla ruotsalaisia vastaan.

 

Sodan päätyttyä Karjala jaettiin kahtia Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Pähkinäsaaren rauhansopimuksen jälkeen muodostuivat Venäjän Karjala sekä Ruotsin eli Viipurin Karjala. Rajan länsipuolen karjalaiset omaksuivat ruotsalaisten tavat ja roomalaiskatolisen uskonnon. Viipurista tuli Ruotsin Karjalan keskus. Novgorodin haltuun jääneen Laatokan Karjalan keskuspaikaksi muodostui Käkisalmi.Novgorod heikentyi 1400-luvulla ja vuonna 1478 Moskovan suurruhtinas Iivana III kukisti Novgorodin. Samalla Novgorodin Karjala liitettiin Moskovan hallintaan. Suurruhtinas Iivana III:n pyrkimyksenä oli valloittaa takaisin entisen Novgorodin alueet. Vuonna 1495 hän marssitti joukkonsa Suomea kohti. Venäläiset piirittivät Viipurin linnaa. Viipuri oli jo antautumaisillaan, kunnes tarinan mukaan kuului hirvittävä pamaus. Pamaus sai venäläiset kauhun valtaan ja he pakenivat tiehensä. Pähkinäsaaren rauha 1323
Pähkinäsaaren rauha 1323

Raja siirtyy idemmäksi

Ruotsin idänpolitiikan päätavoitteeksi tuli 1500-luvulla Karjalan ja Inkerin valloittaminen. Ruotsi ja Venäjä aloittivat sodan Baltian omistuksesta vuonna 1570. Sota koetteli myös Karjalan asukkaita tyhjentäen kodit ja luostarit. Kärsimystä kesti 25 vuotta ja sotaa kutsutaan Isoksi vihaksi. Iso viha päättyi vuonna 1595 Täyssinän rauhansopimukseen. Uusi raja siirtyi idemmäksi noudattaen suomalaisen uudisasutuksen rajaa.

Venäjällä puhkesi 1600-luvun alussa vallanperimysriita, jota ruotsalaiset käyttivät hyväkseen. Uusi sota puhkesi vuonna 1610 päättyen Ruotsin voittoon ja vuonna 1617 solmittuun Stolbovan rauhansopimukseen. Ruotsi sai hallintaansa lähes koko Karjalan.

Täyssinän rauha 1595
Täyssinän rauha 1595
Stolbovan rauha 1617
Stolbovan rauha 1617
Stolbovan rauha merkitsi rajua muutosta Käkisalmen läänin ortodokseille. Heitä alettiin käännyttämään luterilaiseen uskoon, josta oli tullut Ruotsi-Suomen valtauskonto. Pakkokäännyttämisen seurauksena suurin osa Käkisalmen läänin väestöstä pakeni Venäjälle: Vienaan, Aunuksen Karjalaan ja sisä-Venäjälle Tveriin. Uskonto ei ollut ainoa syy Venäjälle muuttoon; ankara verotus rasitti erityisesti ortodoksikarjalaisia ja heidän maitaan jaettiin ruotsalaisille aatelisille korvauksena sodassa suoritetuista urotöistä. Paenneiden karjalaisten tilalle muutti Laatokan Karjalaan ja Pohjois-Karjalaan länsikarjalaisia, savolaisia ja pohjalaisia. Karjalasta muuttaneet ortodoksit perustivat uuden karjalaisen asutusalueen Tveriin, Moskovan länsipuolelle. Venäjän karjalaiset korvasivat menetetyn Käkisalmen läänin idempänä olevalla Aunuksen läänillä ja Aunukseen rakennettiin linnoitus.

Suistamon rautatieasema 1932
Suistamon rautatieasema 1932

 

Vanha Suomi

Ruotsin suurvaltakausi Euroopassa päättyi suuren Pohjan sodan jälkeen tehtyyn Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721. Raja noudatteli suunnilleen nykyisen Suomen kaakkoisrajaa. Parikymmentä vuotta myöhemmin raja siirtyi vielä lännemmäksi. Pikku vihaksi kutsuttu sota käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä 1740-luvulla. Sotaa seuranneessa Turun rauhassa vuonna 1743 nykyinen Etelä-Karjala, Kymenlaakso ja Savonlinnan seutu liitettiin Venäjään. Tätä aluetta mukaan lukien Laatokan Karjala ja Karjalan kannas kutsutaan Vanhaksi Suomeksi. Vihollisuuksien jälkeen Pohjois-Karjalassa alkoi rauhallinen kausi, jolloin kansanopetusta, maataloutta, kulkuyhteyksiä ja teollisuutta kehitettiin.

Suurin osa Vanhan Suomen asukkaista piti luterilaisen uskonsa ja noudatti Ruotsin lakeja Venäjän vallan alla. Vanhan Suomen hallintokielinä olivat ruotsi, venäjä ja saksa, joten tavallisen kansan oli vaikea hoitaa asioitaan omalla äidinkielellään. Pikku vihaa seurasi pitkä rauhan kausi. Elinkeinoelämä alkoi suuntautua kohti vuonna 1703 perustettua Venäjän pääkaupunkia Pietaria. Talonpoikien asema oli vaikea, mutta he pysyivät kuitenkin henkilökohtaisesti vapaina, eivätkä siten vajonneet maaorjien tasolle, kuten muualla Venäjällä tapahtui. Vanhan Suomen venäläistäminen alkoi 1700-luvun lopulla, ja Karjalan yhteyksiä muuhun Suomeen alettiin rajoittaa.

Autonomian aika

Suomi oli erottamaton osa Ruotsia vuoteen 1809 saakka. Ruotsin ja Venäjän suhteet kiristyivät 1800-luvun alussa. Venäjä halusi lisätä rajojensa turvallisuutta ja aloitti sodan Ruotsi-Suomea vastaan. Sodan seurauksena Suomi liitettiin Venäjään vuonna 1809. Suomesta tuli autonominen suuriruhtinaskunta. Venäjän keisari Aleksanteri I lupasi säilyttää Suomen entiset lait ja oikeudet.

Vanha Suomi liitettiin muuhun Suomeen vuonna 1812. Vanhan Suomen karjalaisista tuli näin Viipurin lääniläisiä. He saivat samat oikeudet kuin muut suomalaiset. Venäjän puoleisen Itä-Karjalan talonpojan asemaa helpotti maaorjuuden lakkauttaminen Venäjällä 1850-luvulla. Talonpojat saivat henkilökohtaisen vapauden ja oikeuden lunastaa itselleen viljelemänsä maat.

 

Pietarilaisen perheen kesähuvila Halilassa 1911
Pietarilaisen perheen kesähuvila Halilassa 1911
Huolimatta Karjalan liittämisestä Suomeen, säilyi Venäjän pääkaupungin Pietarin vaikutus karjalaisille merkittävänä niin kulttuurissa kuin taloudessakin. Talonpojat veivät yhä tuotteitaan myyntiin Pietariin, jonne mentiin usein jopa töihin. Pietarilainen yläluokka rakennutti huviloitaan Karjalan kannakselle. Viipuri oli Suomen kansainvälisin kaupunki. Viipuri omaksui Pietarin välityksellä uudet eurooppalaiset virtaukset ja välitti ne edelleen muuhun Suomeen.

 

Suomalainen sivistyneistö alkoi kiinnostua karjalaisuudesta. Ryhdyttiin etsimään yhteisiä alkujuuria ja samalla virisi suomen kielen sekä sen murteiden tutkiminen. Elias Lönnrotin vuonna 1835 julkaisema Kalevala loi pohjan karelianismille. Eri alojen taiteilijat ammensivat aiheitaan Kalevalasta ja kansanrunoista sekä olivat muutenkin innostuneita karjalaisuudesta. Kulttuurikarelianismin lisäksi levisi poliittinen karelianismi, jonka tavoitteena oli suur-Suomen aikaansaaminen. Runonlaulajapatsas
Runonlaulajapatsas

Karjala ja Suomen itsenäistyminen

Venäjä pyrki 1800-luvun lopulla venäläistämään reuna-alueensa. Venäläistämistä vastustettiin ankarasti koko Suomessa ja Karjalassa. Venäjällä tapahtui vuonna 1917 vallankumous, jonka aiheuttamassa sekasortoisessa tilanteessa Suomi julistautui itsenäiseksi joulukuussa 1917. Tarton rauhassa vuonna 1920 itsenäisen Suomen itäraja kulki autonomian aikaisten rajojen mukaisesti.

Tarton rauha 1920
Tarton rauha 1920
Josef Stalin
Josef Stalin
Venäjän sekavasta tilanteesta johtuen Itä-Karjala pyrki itsenäistymään tai liittymään Suomeen. Suomalaiset heimosoturit tekivät sotaretkiä Vienaan ja Aunukseen 1920-luvulla auttaakseen itä-karjalaisten pyrkimyksiä. Venäjän puna-armeija kukisti nämä yritykset. Karjalan Autonominen Sosialistinen Neuvostotasavalta perustettiin vuonna 1923 ja se oli osa Neuvostoliittoa. Itä-Karjalan rakentamiseen osallistuivat myös suomalaiset punaiset aktivistit, jotka pakenivat Suomesta vuoden 1918 sisällissodan jälkeen. He kokivat myöhemmin traagisen kohtalon Neuvostoliiton johtajan Stalinin vainoissa. Stalinin vainot kohdistuivat myös karjalaisiin ja 1930-luvulla noin 11 000 henkilöä vangittiin Neuvosto-Karjalassa.

Talvi- ja jatkosota

Euroopan valtioiden välit kiristyivät 1930-luvulla. Neuvostoliiton johtaja Stalin ehdotti Suomelle Suomenlahden ulkosaarten vuokraamista tai vaihtamista. Tähän ei kuitenkaan suostuttu. Suomi ryhtyi kiristyneessä ilmapiirissä linnoittamaan Karjalan kannasta. Syksyllä 1939 Neuvostoliitto vaati jälleen Suomelta alueluovutuksia. Koska niihin ei suostuttu, aloitti Neuvostoliitto hyökkäyksen Suomeen marraskuun lopulla 1939.

 

Ilmatorjuntakivääri Joensuun tyttölyseon katolla Talvisodan aikana
Ilmatorjuntakivääri
Joensuun tyttölyseon katolla
Talvisodan aikana.
Talvisota päättyi keväällä 1940 Suomen tappioon. Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle mm. Karjalan kannaksen ja Laatokan Karjalan. Alueen asukkaat jättivät kotinsa ja siirtyivät evakkoina muualle Suomeen. Saksalaiset aloittivat hyökkäyksen Neuvostoliittoon kesällä 1941. Suomi liittyi saksalaisten rinnalle hyökkäykseen Neuvostoliitoa vastaan; alkoi Jatkosota. Suomi valloitti syksyllä 1941 Karjalan takaisin. Evakot palasivat takaisin entisille asuinpaikoilleen. Suomalaiset etenivät myös vanhan rajan yli Itä-Karjalaan. Neuvostoliitto aloitti kesäkuussa 1944 massiivisen vastahyökkäyksen. Ylivoiman edessä Suomen oli antauduttava. Pariisin rauhassa vuonna 1947 Suomen raja Karjalassa palautui vuoden 1940 linjausten mukaisiksi. Moskovan välirauha 1944
Moskovan välirauha 1944
Jatkosodan seurauksena karjalaiset joutuivat jälleen jättämään kotinsa. Yli 400 000 karjalaista sijoitettiin eri puolille Suomea. Siirtolaisille hankittiin uudet maatilat ja heille korvattiin menetettyä omaisuutta.Vuoden 1947 rauhassa määritetyt rajat ovat edelleen voimassa. Suomen puolelle jäivät Etelä-Karjala ja Pohjois-Karjala. Suomi menetti kolme Karjalan kaupunkia: Viipurin, Sortavalan ja Käkisalmen. Lisäksi Suomi luovutti kaksi kauppalaa, Koiviston ja Lahdenpohjan, sekä 39 maalaiskuntaa kokonaan ja osittain alueita 21 kunnasta. Toisen maailmansodan jälkeen Suomen Karjala jäi tyhjäksi. Alueelle muutti väestöä Venäjältä, Valko-Venäjältä, Ukrainasta ja Venäjän Aasian puoleisilta alueilta. Siirtoväen tavaroita Joensuussa 1940
Siirtoväen tavaroita

Viipuri

Viipurin pyöreä torni
Viipurin pyöreä torni
Viipuri oli ennen talvisotaa Suomen kansainvälisin ja toiseksi suurin kaupunki. Viipurissa vaikutti suomalaisten lisäksi venäläisten, saksalaisten, ruotsalaisten ja juutalaisten yhdyskunnat. Viipuri oli Karjalan hallinnollisen-, hengellisen-, ja kulttuuritoiminnan keskus. Lisäksi Viipurissa toimi Suomen suurin varuskunta. Viipurin linna rakennettiin jo vuonna 1293. Kaupunkioikeudet Viipuri sai 1400-luvun alussa. Keskiajalta lähtien Viipuri oli vilkas kauppakaupunki ja huomattava kulttuurikaupunki. Viipurilla oli hyvät vesiyhteydet Laatokkaan ja Viipurin-Käkisalmen väylä olikin keskiajalla tärkeä kauppareitti. Millään muulla Suomen kaupungilla ei ollut yhtä laajoja takamaita kauppa-alueena kuin Viipurilla johtuen Saimaan vesistön tuomasta yhteydestä Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan perukoille asti.
Viipurin Monrepos
Viipurin Monrepos
Viipuri ei koskaan ollut tärkeä teollisuuskaupunki, mutta sitäkin merkittävämpi satama- ja kauppakeskus. Suurimmat liikeyritykset olivat saksalaisia tai ruotsalaisia. Suomenkielinen liike-elämä ilmestyi Viipuriin 1890-luvulla. Erityisesti osuusliikkeillä oli Viipurissa huomattavaa toimintaa. Monet liikkeet, kuten Hackman ja Starckjohann, muuttivat Suomeen sotien jälkeen. Viipurin talous- ja kauppapoliittinen painoarvo perustui suurelta osin sen sijaintiin Pietarin naapurina. Viipuri toimi läntisenä porttina Pietariin
Karjalan silta ja uimala Sortavalassa
Karjalan silta ja uimala Sortavalassa

Sortavala

Sortavala oli Laatokan Karjalan pääkaupunki sekä alueen kulttuurin ja kaupan keskus. Sortavala on perustettu kahdesti. Ruotsalaiset vallanpitäjät myönsivät kaupunkioikeudet ensimmäisen kerran vuonna 1632. Koska kaupunki tuhottiin sodissa usein, se menetti kaupunkioikeutensa 1680-luvulla. Sortavalan kaupunki perustettiin uudelleen vuonna 1783. Sortavala alkoi kehittyä voimakkaasti 1800-luvulla. Kaupunki ja sitä ympäröivä maalaiskunta toimivat tiiviissä yhteistyössä keskenään. Sortavalan teollistumisen käynnistäjänä oli Karjalan radan valmistuminen Viipurista Sortavalan kautta Joensuuhun. Karjalan rata ulottui kaupunkiin vuonna 1893. Sortavala alkoi nousta 1880-luvulla Laatokan Karjalan henkiseksi keskukseksi seminaarin perustamisen myötä. Sortavala sai myös koulukaupungin nimen, sillä kaupungissa toimi useita kouluja. Sortavalan laulu- ja soittojuhlat tunnettiin maamme rajojen ulkopuolella. Laulujuhlia vietettiin kaupungissa vuosina 1896, 1906, 1926 ja 1935.

Käkisalmi

Käkisalmen linnan rakensivat ruotsalaiset vuonna 1294. Asutus muodostui linnan ympärille. Käkisalmi oli muinaisen Karjalan tärkein keskus, jonka vauraus perustui kalastukseen ja kauppaan. Koko historian ajan Käkisalmi oli venäläisten ja ruotsalaisten valloitusten kohteena. Käkisalmi jäi Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Novgorodin puolelle. Käkisalmen kukoistus oli parhaimmillaan Venäjän vallan aikana 1400-1500-luvuilla. Käkisalmi luterilaistui Ruotsin vallan aikana 1600-luvulta lähtien, kun ortodoksit pakenivat Venäjälle. Autonomian aikana Käkisalmi oli idyllinen pikkukaupunki, jota kutsuttiin omenankukkien kaupungiksi. Rautatien tulo vuonna 1919 alkoi vilkastuttaa kaupunkia. Voimakas nousukausi alkoi Waldhofin selluloosatehtaan aloitettua toimintansa vuonna 1929.

Käkisalmen linna

Karjala toisen maailmansodan jälkeen

Kiteen keskustaa 1940-luvulla Ruokolahden Linnavuori Sortavalan kaupungin keskustaa 1990
Kitee
Kiteen keskustaa 1940-luvulla
Ruokolahti
Ruokolahden Linnavuori
Sortavala
Sortavalan kaupungin keskustaa 1990
Kuva: Kimmo Kirves
Valtimon Murtovaaran talomuseon savutuvat eli niin kutsuttu paritupa.
Valtimon Murtovaaran talomuseon savutuvat
eli niin kutsuttu paritupa.

Talonpoikien talot

Suomen maaseudulla tavanomainen talotyyppi oli yksikerroksinen hirsitalo, joka oli yhden perheen asuintalo. Talot rakennettiin joko yksi- tai paritupaisiksi. Tuvaksi kutsuttiin asuinhuonetta. Paritupatyyppisessä talossa kahden tuvan tai tuvan ja makuukamarin väliin tehtiin eteinen eli porstua. Ulkorakennukset sijaitsivat ryhmitettynä asuintalon ympärille, joten rakennuksista muodostui pihapiiri. Karjasuoja eli navetta sijoitettiin pihapiirissä asuinrakennusta vastapäätä. Pihapiiriä ympäröivät viljapellot.

Raja-Karjalassa ja Venäjän Karjalassa yleinen asuntotyyppi oli karjalantalo. Se oli suurperheen talo. Karjalantalo on saanut vaikutteita pohjoisvenäläisestä rakennustavasta. Rakennus oli kaksi- tai kolmikerroksinen hirsitalo, jossa asuintilat ja taloustilat olivat yhdistettynä saman katon alle. Asuinhuoneet sijaitsivat rakennuksen yläkerrassa, kun taas varastot ja karjasuojat olivat alakerrassa. Ainoat ulkorakennukset olivat yleensä sauna, riihi ja vilja-aitta. Karjalantalossa katettu portaikko johti ulkoa asuinkerrokseen, jota koristi parveke. Rakennuksen päätyjulkisivu oli erityisen tärkeä koristelun kannalta. Karjalantalosta tyypillinen esimerkki on Bomban talo Nurmeksessa. Sen esikuvana on Suojärven Kuikkaniemessä 1800-luvulla sijainnut Bombinien veljesten talo.

Karjalantalo Suojärven Hyrsylän kylältä.
Karjalantalo Suojärvellä

Käsityksiä karjalaisista

Karjalasta käytettyjen käsitteiden epämääräisyyteen lienee vaikuttanut Karjalan sijainti kahden valtion alueella. Karjala on ollut sekä suomalaisille että venäläisille syrjäistä aluetta, ja omasta kulttuuriperinteestä poikkeavat piirteet on koettu oudoiksi. Kirjailija Sakari Topelius vakiinnutti käsitykset Suomen heimojen luonteenominaisuuksista “Maamme kirjassa”. Nämä uskomukset julkaistiin koulukirjoissa. Kouluopetuksen kautta uskomukset vakiintuivat suomalaisten keskuuteen. “Maamme kirjassa” karjalaiset kuvataan elämäniloisiksi, puheliaiksi, vilkkaiksi ja lapsenomaisiksi. Kyseiset uskomukset elävät edelleen vahvoina Suomessa.

Topeliuksen mielestä karjalaiset olivat matkustavaista ja kauppaa mielellään harrastavaa väkeä, jotka olivat myös herkkämielisiä tullen helposti sekä surullisiksi että iloisiksi. Venäläisen käsityksen mukaan karjalaiset ovat taasen tyyniä, epäluuloisia, hieman umpimielisiä ja sulkeutuneita. Heillä on kuitenkin kauneudentajua, joka ilmenee esimerkiksi lauluissa ja vuotuisjuhlien tavoissa.

Karjalaisten laulu

Suloisessa Suomessamme
oisko maata armaampaa,
kuin on kaunis Karjalamme,
laulun laaja kotimaa!
Lauluna sen kosket kuohuu,
järven aallot loiskuaa,
Säveleitä salot huokuu,
ikihongat humajaa.

Ei oo meillä rikkautta,
eikä maamme viljavaa,
vaan on laulun runsautta,
kylvämättä kasvavaa;
sit ei pane Idän halla
eikä Pohjan pakkaset,
se ei sorru sortamalla,
Sitä ei lyö rakehet.

Konsa vaino Suomeamme,
kovin kourin koittelee,
silloin kurja Karjalamme,
Suomen surut soittelee,
Ja kun onnen päivän koitto.
Suomelle taas sarastaa,
Silloin riemun suuri soitto
Karjalasta kajahtaa!

(sävel ja sanat P.J.Hannikainen)